Etusivu | Valokuvat | Artikkelit | Hakemuslomake | Sukukokoukset | Toimisto | Sukutaulu | Syyrin Sanomat | Puheenjohtajan palsta

Paula Muurinen

KYLÄ-UOTILAN TALON HISTORIAA

OLGA JA ANTON PAKULAN ELÄMÄSTÄ

Vaikka Kylä-Uotilan tila Liedon pitäjän Pokkolan kylässä on kuulunut suvulleni vasta runsaat sata vuotta, on se toki huomattavasti vanhempi, todennäköisesti ollut olemassa jo keskiajalla. Varhaisin

Talon arvellaan saaneen nimensä Olavi Matinpojan mukaan, joka viljeli tilaa 1630- luvun alusta lähtien. Talo oli myös ratsutilana muutaman vuoden 1620-luvulla ja sen jälkeen ratsuväen korpraalin ja kornetin palkkatilana. Uotilan isännät ja emännät näyttävät olleen taitavaa ja työteliästä väkeä, koska pystyivät selviytymään vero- ja muista raskaista velvollisuuksistaan ja säilyttämään tilan asuttuna, mikä ei suinkaan ollut yleistä siihen aikaan; hyvin monet talot menettivät veronmaksukykynsä ja autioituivat jossain historiansa vaiheessa. Hyvin menestyvä piti Antti Juhonpojankin olla, koska hän v. 1762 pystyi ostamaan Uotilan perintötilaksi. Tämä taas puolestaan merkitsi sitä, ettei taloa enää menetetty verorästeistä kruunulle.

Suuri muutos Uotilan vaiheissa tapahtui v. 1787, kun kantatila halottiin Mäki-Uotilaksi ja Kylä-Uotilaksi.Kansanomaisesti tiloja kutsuttiin Mäkiläksi ja Kyläksi. Mäki-Uotilan rakennukset pystytettiin hieman etäämmäs kyläkeskuksesta loivahkolle mäenkumpareelle; Kylä-Uotila sai pitää kantatilan rakennukset, jotka sijaitsivat kylän keskustassa, tiiviisti Pakulan talon pihapiiriin liittyneenä. Kylä-Uotilaa asui ja viljeli sama suku koko 1800-luvun ajan.

Kylä-Uotilan Pakulan suvulle

V.1903 Pokkolan Pakulan omistajat isoisäni Johan Otto Pakula ja isoäitini Maria ostivat Kylä-Uotilan Kustaa ja Fredriika Leontine Stenros-Kylältä ja liittivät sen yhdysviljelykseen Pakulan kanssa.

Otto Pakula (1847 – 1912) oli Fredrica ja Matti Syyrin vanhin poika ja tullut Pakulan isännäksi 1871 isoäitinsä Liisa Heikintyttären kuoltua (v.1867) ja mentyään samana vuonna naimisiin Karinaisten

Mäenpään Uuden-Värrin tyttären Maria Serafian kanssa (1853-1913). Tähän perheeseen syntyi isäni Anton (Antto) Herman 27. kesäkuuta 1883 perheen kahdeksantena lapsena. Hänen lapsuutensa olisi varmaan ollut muuten onnellista ja turvallista, mutta kaikkien seitsemän nuoremman sisaruksen kuoleman kokeminen oli surullista ja raskasta kestää. Isäni lisäksi aikuisiksi elivät vain siskot Alma Matilda ja Aina Aleksandra sekä veli Juho Eevert.

Antonin oppivuodet

Koska Liedon Yliskulmalla ei vielä ollut kansakoulua, isäni oli aloitettava opintiensä seitsemän kilometrin päässä kirkonkylässä. Keventääkseen koulumatkaa hän yöpyi usein isoisänsä luona Syyrillä, josta oli vain kolmen kilometrin matka koululle. Vastikään syytingille jääneellä taatalla oli aikaa olla isäni kanssa ja kertoa hänelle menneistä ajoista humaanin elämänviisauden höystämänä. Nelivuotisen kansa-koulun käytyään isälläni oli kova halu jatkaa opiskeluaan, jopa niin että hän käytti vapaa-aikansa raivaa-malla uutta peltoa kustantaakseen näin hankituilla varoilla opiskelunsa.

Hän valitsi opiskelupaikakseen ensin yleissivistävän Paimion Kansanopiston ja sitten ammattiin suuntaavan Salon Maamieskoulun. Osoituksena menestyksellisestä opiskelusta isäni sai maamieskoulun todistukseen pelkkiä kiitettäviä ja palkinnoksi kymmenen vuoden Pellervo-lehdet sidottuina kymmeneksi kirjaksi. Kotikasvatus ja opiskelu yhdessä muokkasivat isästäni avarakatseisen ja humaanin nuorukaisen, joka innostuneesti omaksui aikakauden uudet aatteet: nuorisoseura-, raittius- ja osuustoiminta-aatteen. Hän katsoi myös uuden puolueen, maalaisliiton, parhaiten ajavan maaseudun asiaa.V. 1901, vasta

18-vuotiaana, isäni oli perustamassa sekä Liedon Yliskulman nuorisoseuraa että raittiusyhdistys Aamunsädettä. Hän uhrasi paljon vapaa-aikaansa seurantalon rakentamiseen ja seuratoiminnan ylläpitämiseen. Hän kuului myös vuosikausia kummankin seuran johtokuntaan.

Anton Pakulasta Kylä-Uotilan isäntä

V.1911 Otto Pakula katsoi ajan tulleen luovuttaa tilojen hoito nuorempiin käsiin. Pakulan tilan sai isoveli Juho; isäni osaksi tuli Kylä-Uotila. Isäni aloitti tarmokkaasti tilan kunnostamisen. Koko talouskeskus rakennettiin uudelle paikalle Hämeentien toiselle puolelle Kilpijoentien varteen metsäiseen niemekkeeseen. Vanha tilan päärakennus purettiin ja pystytettiin uudelle tontille. Näin saatiin

Vihdoin oli avioliiton ja perheen perustamisen vuoro. Vanhempani solmivat avioliiton vuonna 1917. Äitini Olga Maria Heikkilä (s.1892) oli kotoisin Paimion pitäjän Sukselan kylästä. Hänen äitinsä Henriika oli isäni äidin Maria Serafian sisar, joten vanhempani olivat serkuksia.

Nuoret olivat tutustuneet jo vuosia aikaisemmin, kun äitini oli Pakulassa auttelemassa tätiään kodin askareissa. Vaikka serkusten avioliittokielto oli kumottu jo 1870-luvun alussa, ihmiset kuitenkin vielä 19oo-luvun alussa vierastivat serkusten avioliittoa, mikä on saattanut aiheuttaa sen, että vanhempieni naimisiinmenokin lykkääntyi.

Olga Pakula

– hyvä kasvattaja ja taitava emäntä

Äitini Olga Pakula oli luonteeltaan hiljainen ja vaatimaton; ei tehnyt numeroa itsestään. Hän oli jäsenenä niin nuoriso- ja raittiusseurassa kuin martoissakin, mutta pysyttäytyi enemmän taka-alalla. Toisaalta hän oli erittäin taloudellinen: täydentääkseen äidiltään ja tädiltään saamaansa kodinhoito-oppia äitini kävi talouskoulun Turussa. Taito hoitaa emännyyttä säästävästi ja taloudellisesti tuli yhä tärkeämmäksi sitä mukaa, kun lapsiluku kasvoi ja palvelusväki lisääntyi. Enimmiltään talossa asui ja ruokaili säännöllisesti viitisentoista henkeä: äitini, isäni, enoni, seitsemän lasta ja pari karjanhoitajaa sekä saman verran miehiä pelto- ja metsätöihin. 1930-luvun lopulla asuinrakennus tehtiin kaksikerroksiseksi, jotta saatiin lisää tilaa kasvavalle lapsijoukolle. Talon ulkonäkö muuttui samalla melkoisesti.

Maan nälkää

Vaikka vanhimmat veljeni kasvoivat työikäisiksi, pysyi vierastyövoiman tarve edelleen suurena, sillä isäni oli laajentanut peltopinta-alaa roimasti ostamalla useita peltotiluksia tilan viljelysmaiden lähei-syydestä ja vuokrannut ensin Kilpijoen pappilan maat viideksi vuodeksi 1930-luvulla ja sitten 1940-luvulla syntymäkotinsa Pakulan niin ikään viideksi vuodeksi. Kilpijoen maiden vuokraamisen syynä oli pyrkimys selviytyä taloudellisesta ahdingosta, mihin isäni oli joutunut taattuaan paria lamakaudella vararikon tehnyttä viljelijää. Mainittakoon, että yhtenä pappilan vuokraajan velvollisuutena oli kyyditä pappi hevospelillä kirkkoon sunnuntaisin. Pakula tuli isälle vuokralle, kun Juho-veli ei enää 68-vuotiaana jaksanut sitä hoitaa eikä jatkajaa ollut sillä hetkellä tiedossa vävyn kaaduttua rintamalla jatkosodan alkuvaiheessa.

Anton Pakula

yhteiskunnallisena toimijana

Samalla kun isäni saattoi tilan ja sen rakennukset mallikelpoiseen kuntoon, häneltä riitti intoa ja aikaa osallistua moniin yhteiskunnallisiin toimiin. Erityisen tärkeänä hän piti osuustoiminnallisten liikkeiden perustamista paikkakunnalle. Niinpä hän oli v. 1917 perustamassa Liedon Osuuskauppaa ja v.1925 Liedon Yliskulman Osuuskassaa ja toimi myös niiden hallituksissa vuosikymmeniä. Hänelle oli myös uskottu vuosien mittaan useita luottamustoimia: hän kuului pitkät ajat Liedon kunnanvaltuustoon ja asutus-, maanlunastus-, asukkaanotto-, virkatalo- sekä työttömyyslautakuntaan. Liedon palovakuutus-yhdistyksen hallituksen puheenjohtajana hän oli yli kaksikymmentä vuotta ja maamiesseuran johto-kunnassa niin ikään parikymmentä vuotta. Yhteisiä asioita hoitaessaan ja niistä päättäessään hän toimi samalla tavalla kuin oman tilan ja perheen kohdalla: hän pyrki oikeudenmukaisiin, tasapuolisiin ja järkeviin ratkaisuihin. Hän tunsi vastuuta päätöksistään ja siksi tutustui huolellisesti kokouksissa tehtyihin ehdotuksiin ja vasta sitten antoi tukensa omasta mielestään toteuttamiskelpoisimmalle. Jotkut hätäiset ja yltiöinnostuneet eivät oikein pitäneet isäni tavasta, vaan totesivat: ”Kylä se aina panee vastaan.”

Kasvatusperiaatteista

Vaikka isälläni oli tuhat rautaa tulessa, häneltä jäi vielä aikaa perheellekin. Ruoanvalmistus ja vaatehuolto eivät siihen aikaan vielä kuuluneet miesväelle, mutta lastenkasvatukseen ja kodin huolto-töihin isäni osallistui kiitettävästi. Vanhemmillani oli samanlaiset kasvatusperiaatteet: ruumiillista kuritusta ei käytetty; oman esimerkin, neuvojen ja keskustelujen piti riittää. Ja ne riittivät. Me lapset emme yksinkertaisesti voineet tahallamme pahoittaa isän tai äidin mieltä.

Ehkä tehokkain kasvatustapa oli vanhempien oma esimerkki. He eivät erotelleet ihmisiä rikkauden tai köyhyyden tai muun seikan perusteella; kaikkia kohdeltiin samalla lailla. ”Onko sinulla siellä kahvia?” oli isälläni tapana kysyä äidiltä, kun pihalle oli tullut joku vieras milloin minkin asian takia. Ja äidillä oli aina. Apua tarvitsevaa ei käännetty tyhjin käsin pois, vaikka joskus se apu voi viedä antajan suuriinkin vaikeuksiin, kuten silloin kun takausvelkojen maksamisen vakuudeksi koko tilan ulkoirtaimisto oli ulosmitattu aina lantatunkioita myöden. Vanhempani olivat henkisesti hyvin vahvoja, ja niin he toisiaan tukien kestivät vaikeudet ja pystyivät silloinkin antamaan lapsilleen huolettoman ja turvallisen elämän. Seurauksena kuitenkin oli, etteivät vanhemmat sisarukseni päässeet oppikouluun, koska kouluttaminen oli kallista ja koska heitä tarvittiin tilan töihin.

Vanhempani saivat elää melko terveinä aina vanhuuteen asti. Vielä 75-vuotiaana isäni kunto oli hyvä, mistä osoituksena on mm. se, että hän ylitti korkeushypyssä 90 senttiä kilpaillessaan lastenlastensa kanssa. Seuraavana vuonna hän kuitenkin sairastui vaikeaan tautiin ja menehtyi lähes 76-vuotiaana vuonna 1959. Äitini eli 15 vuotta isäni kuoleman jälkeen ja ehti nähdä lastenlastensa varttuvan ja antaa heille hyviä elämänohjeita. Hän kuoli 82-vuotiaana vuonna 1974.

Sen jälkeen tila on ollut perikunnan hallussa.