Etusivu | Valokuvat | Artikkelit | Hakemuslomake | Sukukokoukset | Toimisto | Sukutaulu | Syyrin Sanomat | Puheenjohtajan palsta

Sirkka Vainio

TUORIN TALOSTA

SEKÄ

AINA ALEKSANDRAN JA JOHAN VAINION ELÄMÄSTÄ

Ruskon kirkonkylässä sijaitseva Tuorin tila siirtyi vuonna 1894 huutokaupan perusteella talolliselle Kustaa Fredrikinpoika Hiidenvainiolle ja hänen vaimolleen Erika Loviisalle, jotka hankkivat Tuorin varmaankin lähinnä pojalleen Johan eli Janne Nestor Vainiolle (1874 – 1961). Tähän Tuorin taloon tuli Johan Vainion emännäksi Aina Aleksandra Pakula (1875 – 1957) Liedosta Pokkolan kylästä vuonna 1904.

Jannen ja Sandran häitä on kuvattu laajasti Varsinais-Suomen maakuntakirjassa ja Syyrin Sanomissa v.2000. Heidän kirjeenvaihtonsa on säilynyt Tuorin perhe-arkistossa. Janne ilmaisee tunteitaan Sandralle hyvin avoimesti ja kauniisti:

” Nyt näyttää kevät tulevan nopeilla askeleille - ja pian kuullaan taas muutto-lintujen sulosäveleitä ja nähdään kaksittain (niiden) olevan yhteisen pesän teon touhuissa. Niin eikö meidänkin sovi ottaa esimerkkiä näistä pienistä lintuisista ja ruveta kans siihen hommaan, että perustetaan yhteinen koti, koska ne (linnut) ovat asetetut meille esikuvaksi muussakin? Niin kuin sanotaan: katsokaat taivaan lintuja, ei he kylvä eikä niitä, eivät myös kokoa riiheen – ja Teidän Taivaallinen Isän ruokki heidän. Ettekö te paljon enempi ole kuin he?”

Lapsuudenkodissaan Aina Aleksandraa kutsuttiin Sandraksi tai arkisemmin Santruksi, Ruskolla hänen etunimekseen vakiintuu Aina, jota tässä tekstissä käytetään. Tuorin isännästä nuorena käytetty Janne muuttuu Johaniksi, vanhana hän oli Tuorin pappa, ei siis enää taata kuten edellisessä sukupolvessa oli tapana vanhaaisäntää kutsua.

Aina ei tullut yhteisen pesän tekoon tyhjin käsin. Pakulan naapurissa asuva puuseppä Ville Leppäkivi valmisti kaikille Pakulan lapsille huonekalut, ja Ainan häätaatissa kulkivat Ruskolle mm. päästävedettävä kahdenmaattava, peilipiironki, kirjoituspöytä ja vaatekaappi. Runsaan liinavaatevaraston lisäksi Ainalla oli kaksi-puolinen ryijy ja vällyt. Myöhemmin tuotiin lehmiä ja vasikoita.

Aina ja Johan olivat taitavia ja työteliäitä. Varsinkin isäntä oli innokas Suomenkarjan jalostaja, ja lehmiä saatiin jopa kantakirjaan. Lisäksi karjassa oli ayshirerotua. Suomen maatilakirjan mukaan navetassa oli tilaa 22 lehmälle. Talo vaurastui.

Kun kauan toivottu esikoinen Tauno Eero Johannes syntyi 1911, tapahtuma oli hyvin merkittävä – olihan lasta odotettu seitsemän vuotta. Vuonna 1913 syntyi vielä toinenkin poika Olavi. Surulta ei kuitenkaan vältytty tässäkään perheessä. Olavi menehtyi angiinamyrkytykseen vain 23-vuotiaana. Hän oli lahjakas nuorukainen. Hän menestyi erinomaisesti Ruskon Yrityksen riveissä eritoten yleisurheilussa, jonka kiertopalkinnon sai pysyvästi haltuunsa. Olavi oli myös musikaalinen. Hän opiskeli viulunsoittoa Turun musiikkikoulussa.

Hautajaiset olivat hyvin mieleenpainuvat. Mukana olleet kertovat niistä vuosikymmeniä jälkeenpäin. Olavin urheilijatoverit kantoivat nuoren vainajan arkkua kotipihalta kirkonmäelle siunaustilaisuuteen. Saattoväki seurasi kulkueena. Nissin talon pihalla kantajat vaihtuivat.

Tilan rakennuskannasta tiedän, että Johan Vainio on rakentanut kivinavetan päähän tallin, jossa oli pilttuut viidelle hevoselle iso karsina varsoille. Navetan päädyssä oleva kaivo jäi tallin sisälle, ja siitä pumpattiin vesi sekä navetan että tallin tarpeisiin. Vesi oli tavattoman hyvää, Ruskon parhaaksi mainittua.

Johan ja Aina Vainion elämä sijoittuu Suomen historiassa aikakauteen, jolloin Suomi itsenäistyi, jolloin vahvistettiin kunnallista demokratiaa, jolloin nouseva osuustoimintaliike teki mahdolliseksi monet pääomia vaativat, maaseudulle välttä-

mättömät yritykset. Oli paljon perustavanlaatuista työtä. Johan Vainio on ollut mukana kaikessa. Hän toimi kuntakokouksen puheenjohtajana ja oli siis Ruskon kunnan esimies. Kokoukset pidettiin Tuorin salissa, ja Aina-emäntä passasi Turusta tulleita kruununvouteja parhaansa mukaan. Isäntä hoiti myös pitäjän lainajyvästöä ja sen kirjanpitoa. Hän oli ponnekkaasti ajamassa pitäjään osuus-meijeriä, puhelinosuuskuntaa, maamiesseuraa ja monta muuta yhteiskunnallisesti tärkeää hanketta. Vapaapalokuntatyö oli Johan Vainion sydäntä lähellä, ja hänen perustamansa oli myös Ruskon raittiusyhdistys. Seurakunnan monissa luottamus-toimissa tarvittiin Johan Vainiota. Kunnallisesta toiminnastaan Johan Vainio sai Suomen Kunnallisliiton hopeisen ansiomerkin.

Kansalaissodan aikana 1918 Johan Vainio oli mukana suojeluskunta-toiminnassa. Henkensä uhalla hän mm. kuljetti maitokuormassa kivääreitä Turkuun valkoisille. Talvi- ja jatkosodan aikana Suomen asiaa puolusti omalta osaltaan seuraava sukupolvi. Tauno Vainion sotatie ja sotakirjeenvaihto on esitelty Syyrin Sanomissa.

Vielä Johan Vainion luonteesta. Hän oli huumorintajuinen ja hyväntahtoinen, avulias ihminen. Karjalasta tulleita evakkoja kohtaan oli Tuorin isäntäväki erittäin ystävällistä ja ymmärtäväistä. Minun perheeni, Kettiset, tulimme Kuolemajärveltä Tuorin naapuriin. Kun meillä ei vielä ollut puhelinta, minä sain usein juosta Tuorille soittamaan eläinlääkärille tms. Aina-emäntä oli jo iäkäs, ja kun hänen jalkansa oli loukkaantumisen vuoksi kipsissä, hän usein pyysi minulta, että virittäisin tulen hellaan ja panisin perunasopan alkuun tai että silittäisin hänen esiliinansa, kun työ kipsatun jalan kanssa ei sujunut. Mennessäni avioliittoon Tauno Vainion kanssa Aina-emäntä oli jo nukkunut pois, enkä oppinut häntä samassa taloudessa asuen oppinut tuntemaan, mutta hänestä on jäänyt mielikuva sydämellisestä, lämpimästä ihmisestä, jolla oli muun ohella sydämen sivistystä. Emännyytensä hän hoiti esimerkillisesti. Hänen harrastuksensa olivat käsityöt.

Omalla hiljaisella tavallaan Aina Vainio oli hyvin vahva ihminen. Nuoremman lapsen kuolema oli kova koettelemus, kuten lapsen kuolema aina on. Parin vuoden kuluttua tästä alkoi vuosikausien sota; ainoa poika Tauno oli rintamalla, emäntä ja isäntä olivat jo iäkkäitä ja saavuttivat sotavuosina seitsemänkymmenen vuoden iän. Maatilan työt piti kuitenkin tehdä, ja ne tehtiin, rukoillen ja Jumalaan luottaen. Miehensä taustatukena ja toppuuttelijanakin Aina-emäntä osasi ohjata Johania, jolla joskus saattoi olla vähän liiankin suuria suunnitelmia, niin kuin Tauno on kertonut.

Appeni Johan Vainion kanssa elin puolitoista vuotta tultuani taloon miniäksi. Se aika antoi minulle paljon. Se herttaisuus, lämpö ja ystävällisyys, jota hän ylen-palttisesti osoitti talon nuorelle emännälle, ei mielestäni unohdu. Ne elämän-viisaudet, joita häneltä opin ja jotka usein olivat Raamatusta lähtöisin, ohjasivat minua uudessa elämänvaiheessa. Hän oli Raamattunsa lukenut ja osasi soveltaa sen viisaudet arkielämään.

Palaan vielä appeni huumorintajuun: eräs palvelija, Martta, tuli pyytämään förskottia. Isäntä mietti hetken ja löysi taskustaan lapun, jossa luki: ”Mene tyttö työhön”, ja antoi sen Martan käteen. Mikäs auttoi, mentävä oli, ja palkan tyttö sai palkanmaksupäivänä.

Tällaisia asioita tulee mieleen suuresti kunnioittamiani appívanhempia muistellessa.